"Luonnon antimia" by Nina Mandelin

Ulkona kun tallustan, nään talon ja silmäni mä ummistan. On sillä oma tarina, ei kaunis, eikä naurattava ja se on salaisuuksien verhoama.
On isä aika raivoisa ja lastis täynnä tarmoa, naisen mieli matalana, kun luotsaa lastansa, taas päivään upo uuteen.
Ei kellään ole helppoa, ei lohtua, eikä luottoa, ei ketään kelle puhua ja silti ei voi marista ja nainen luotsaa lastansa taas päivään upo uuteen.
On kyettävä toimimaan ja rahakin on tiukassa. Kirkko ei oo kaukana, mut ei sekään paljoa lohduta, kun salaisuuksiaan ei voi kertoa ja nainen luotsaa lastansa taas päivään upo uuteen.
On nuru iloton ja itku ilman kyynelii, niinpä niin turhaantuuhan sitä vähemmästäkin.
Silmäni mä aukaisen ja hiljaa pois kävelen.